Kuulen hengityskoneeni lyhyen hälytyksen, kun auto kiihdyttää vauhtia Turun moottoritien liittymäkaistalla. Hälytyksen syynä on koneen vaihdettavan akun loppuminen. Kaksi ja puoli tuntia kestävä sisäinen akku on nyt käytössä. Kuskina oleva avustajani kysyy, pysähdytäänkö seuraavalla levähdyspaikalla vaihtamaan akkua. Vastaan, ettei tarvitse. Kotiin on 40 minuutin matka ja hälytysääni ei ole niin ärsyttävä.
Muistoja lähimenneisyydestä
Mieleeni nousevat tapahtumat vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, kun akun loppumishälytysten merkitys oli tuttuni kohdalla paljon vakavampi. Kutsun häntä tässä jutussa Erkiksi.
Erkillä on minun tapaan lihassairaus, joka on vaikuttanut siihen, että hänen hengityksensä on ollut useamman vuoden ajan täysin riippuvainen hengityskoneesta. Niin kuin minullakin. Hänen elämäänsä kuuluu sairaalan järjestämä, terveydenhuoltoalan koulutuksen saaneista koottu työntekijärinki, jonka avulla hän viettää sähköpyörätuolilaisen elämää vuokrakaksiossaan.
Työkyvytön vastuussa
Kohtalokkaana iltana yövuorolainen siirtää Erkin puolen yön jälkeen sähköpyörätuolista sänkyyn. Työntekijä on ensimmäistä kertaa työvuorossa pitkän sairasloman jälkeen. Hän ei vaihda totutun tavan mukaan Erkille sängyn yhteydessä olevaa hengityskonetta vaan Erkki saa tarvitsemansa hengitystuen edelleen pyörätuoliin kiinnitetystä koneesta. Se laite ei ole verkkovirrassa niin kuin sängyn kone olisi.
Erkki kuulee tunnin päästä, kuinka pyörätuolin kone alkaa hälyttää vaihdettavan akun loppumista. Toisessa huoneessa oleva työntekijä ei reagoi mitenkään hälytykseen. Erkki tietää, että aikaa on vajaa kolme tuntia, ennen kuin hengityskoneen sisäinen akku loppuu. Hänellä ei ole mitään keinoa ottaa yhteyttä asunnon ulkopuolelle. Esimerkiksi käsien voima ei riitä kännykän käyttöön. Hän kuulee vain hälytyksen jatkuvan.
Vajaan kolmen tunnin päästä hengityskoneen hälytys muuttuu. Siitä tulee huomattavasti tiheämpi ja vaativamman kuuloinen. Sisäinen akku on loppumassa. Kohta hengityskone pysähtyisi.
Työntekijä ei vieläkään reagoi mitenkään.
Kun sisäinen akku loppuu, kone pysähtyy. Hälytysääni kuuluu edelleen huoneessa. Erkillä ei ole yhtään omaa hengitystä ja hän kokee tukehtumiskuoleman.
Kolmen tunnin jälkeen koneen pysähtymisestä aamuvuorolainen pääsee sisään talonmiehen avulla. Yövuorolainen makaa wc:n lattialla pään alla wc-paperirulla pehmikkeenä. Erkki on menehtyneenä makuuhuoneen sängyssä.
Onko tapahtunut rikos?
Poliisi kutsutaan paikalle. Työntekijä otetaan poliisin kuultavaksi ja hänet vangitaan parin viikon pidätysajan jälkeen taposta epäiltynä.
Kuulusteluissa ilmenee sellaisia asioita, että viranomaiset päättävät lähettää hänet mielentilatutkimukseen ennen oikeudenkäyntiä. Tämä on hyvin poikkeuksellisesta. Koronaepidemia viivästyttää tutkimuksen tekoa yli puolella vuodella. Sen takia yksipäiväinen oikeudenkäynti käydään vasta 13 kuukauden jälkeen surullisesta tapahtumasta.
Oikeuden tuomio on tappo, vaikka puolustus vetoaa kuolinsyyksi kirjattuun perussairauteen. Syyllinen työntekijä ei saa kuitenkaan mitään rangaistusta, koska hän oli mielentilatutkimuksen perusteella kyseisenä ajankohtana syyntakeeton. Häntä ei myöskään määrätty psykiatriseen hoitoon, koska tekohetkellä oleva psykiatrinen tila oli poistunut.
Työnantajan vastuu?
Olin tutkintaprosessin kuluessa Hengityslaitepotilaat ry:n puheenjohtajan ominaisuudessa yhteydessä sekä poliisin että syytetyn työntekijän työnantajan kanssa. Tutkintasyistä tällaiselle ”ulkopuoliselle” ei kovin paljon tietoja herunut. Muutama asia jäi kuitenkin huomattavasti vaivaamaan. Selvittikö poliisi, valvontaviranomainen AVI tai Valvira työnantajan vastuuta tapauksessa? Kuinka työnantaja selvitti omia toimintatapojaan? Minulla ei ole asiasta tietoa.
Olisin halunnut, että joku ulkopuolinen taho olisi arvioinut tapahtumia perusteellisesti. Kuinka hengityskoneen avusta täysin riippuvaisella henkilöllä on vastuutyöntekijänä ihminen, jonka oikeus toteaa olleen työaikana täysin syyntakeeton kaikkeen toimintaan? Kun selvitys olisi valmis, olisin toivonut, että työnantaja olisi kertonut tulokset ja sen perusteella tehdyt toimintatapojen muutokset Erkin tilannetta vastaavassa asemassa oleville sekä heitä edustavalle järjestölle. Pelko siitä, että vastaava voisi tapahtua toisellekin on todellinen, kun tietoa ei ole tullut eikä mikään käytäntö näytä muuttuneen.
Oma lukunsa on, että mediaa ei kiinnostanut selvittää tapauksen vastuukysymyksiä.
Mitä tästä on opittavaa?
Itse toivoisin, että rakenteita kehitettäisiin järjestelmällisesti turvallisempaan suuntaan tämän surullisen tapahtumasarjan myötä. Kuinka varmistetaan, että jokaisella vastaavassa tilanteessa olevalla on käytössä tekniset ratkaisut, joilla hälytys saadaan tarvittaessa asunnon ulkopuolelle? Mitä parannuksia tarvitaan työnantajaorganisaatioihin, jotta haavoittuvassa asemassa oleva henkilö voi ilmaista turvattomuuden tunteen työntekijän työkunnosta?
En halua, että kukaan toinen hengityskoneen käyttäjä joutuu kohtaamaan Erkin kohtalon.
Blogi perustuu tuttavuuteeni, mediassa olleisiin tietoihin sekä julkiseen osaan tapauksen oikeudenkäynnistä.
